Eilinen päivä alkoi nyhveröllä ololla. Mikään ei oikein innostanut eikä tuntunut miltään. Istuin sohvalla, tv auki, sieltä tuli jotakin, en edes huomannut mitä. Rakas-kohta-täysikäinen poikani putsasi toisella puolella huonetta pöydän ääressä pöytäkoneensa näppäimistöä. Irrotteli kaikki näppäimet, imuroi, pyyhki, puhalteli... Ja kommentoi: mitä järkee tollasessa valmiiks nauramisessa, en kyl tajuu... Minun turtuneessa mielessäni pyörivät samanlaiset kommentit äitini suusta jossain vuosikymmenten takana... Ja sain aiheen! Kiitos Urho!
Tämä blogi on silkkaa (osin suomennettua) lainausta. Mutta minä piristyin!!!
Tieteen kuvalehden nro 17 vuonna 2004: Puoli vuosisataa taustanaurua
"Televisio-ohjelmiin lisätyn 'epäaidon' naurun historia ulottuu vuoteen 1953, jolloin yhdysvaltalainen ääniteknikko Charles Douglas esitteli keksintönsä laugh eli laff boxin. Taustanaurulaitteen toiminta perustui hupailua katsoneen yleisön nauhoitettuun nauruun. Valmiiksi naurettuja ohjelmia alettiin tehdä myös elävän yleisön edessä. Yleisöä lämmitettiin ennen nauhoitusta ja ohjattiin myös kuvaamisen aikana haluttujen reaktioiden aikaansaamiseksi. Uranuurtajia oli 'I Love Lucy' eli Lucy Show. Samaa toimintamallia ryhdyttiin soveltamaan suoriinkin lähetyksiin."
Studioyleisö, naururaita , laffbox
Saksalaisten (AEG:n) kehittämä magnetofoni (1935) siirtyi sotasaaliina Yhdysvaltoihin, jossa Bing Crosby otti sen ensimmäisenä käyttöön 1947 radiolähetysten ennaltaäänittämiseen. Magnetofonin moniraitatekniikka mahdollisti erilaisten taustojen ohella myös erillisen naururaidan siinä kuin musiikkitaustan tai liikenteen melun.
Kun kaikki mahdolliset esitykset - alkuun myös elokuvat, radio- ja tv-ohjelmat - oli ennen eletty, katsottu, kuultu yhdessä, esitetty elävän yleisön edessä, niin valmiiksi nauretun idea oli alkuun tarjota kotikuulijalle tai katsojalle vastaava yhteisöllinen atmosfääri. - Ilahduttava ajatus?
Ensimmäiset naurut tallennettiin, kun hillbilly-koomikko Bob Burns esiintyi Crosbyn radioshowssa, jossa yleisö oli kuolla nauruunsa. Tarinan mukaan Burnsin jutut olivat sen verran uskaliaita että niitä ei voitu käyttää, mutta sen sijaan käsikirjoittaja Bill Morrow keksi kehottaa nauhoittamaan naurut, joita sitten käytettiin taustana muissa myös ei-niin-hauskoissa showssa ohjaamaan yleisön reaktioita.
TV:n alkuaikojen ohjelmissa käytettiin yhden kameran tekniikkaa, joka ei oikein sallinut studioyleisöä. 1950-luvun alussa Lucille Ballin I Love Lucy -showssa ruvettiin käyttämään monikameratekniikkaa ja samalla nimenomaan studioyleisöä. CBS:n ääniteknikko Charlie Douglass keksi käsitellä ääntä eli naurua sopivaksi (sound sweetening), tehostaa sitä jos tuottajien tai ohjelmantekijöiden mielestä elävä yleisö ei osannut nauraa tarpeeksi, tai poistaa tai pehmentää naurua jos yleisö nauroi väärässä paikassa tai väärin tai liikaa, tai poistaa aplodeja vääristä kohdista ym.
1950-luvun lopulta 70-luvun alkuun kyseisellä Douglassilla oli monopoli kalliissa ja hankalasti hallittavassa naurubisneksessä. Douglass oli työstään äärimmäisen salamyhkäinen. Hän työskenteli yhdessä perheensä kanssa munalukollisesa autotallissaan San Fernando Valleyssa L.A.:ssa. Tarpeen tullen hän kyöräsi laitteensa studiolle - ja sukkuloi eri studioiden välillä. Yksi Douglassin munalukituista laitteista oli 'laff box" - reilut kaksi jalkaa (n. 60 senttiä) korkea laite, joka toimi urkujen tapaan. Vain perheen jäsenet tiesivät miltä laite näytti. Ja perheen jäsenet toimivat bisneksessä mukana: kullakin oli erilainen naurumaku tai rytmitaju, mikä varmaan auttoi naurulaitteen kehittymisessä lajissaan ainutlaatuiseksi. Laitteessa oli näppäimistö, jonka avulla valittiin tyyli ja pedaaleista naurujen kestot. Nauruboksista löytyi laaja valikoima nauruja eri ikäisten ja tyylisten naurajien hykerryksistä, hihityksestä ja tirskahduksista hirnuntaan ja ulvontaan, tarkkaan ottaen 320 naurua 32 nauhakelalla; eli 10 'yksilöllistä' yleisönaurua jokaisella pyörivällä kelalla.
Douglassin laite kaivettiin julkisuuteen vasta 2010!
Studioyleisöjä ja naurulaitteitakin on kehitelty tietysti Douglassin jälkeen myös muualla, mutta aika herkullinen minusta tuo Douglassin tarina. Hän oli syntynyt Mexicossa 1910 ja eli vuoteen 2003. Ehkä miehen pitkällä iällä on joku yhteys nauruun.
Sillä aikaa kun minä omalta läppäriltäni näpyttelin näitä tietoja, poika sai oman laitteensa näppäimistön putsattua.
Sillä aikaa kun minä omalta läppäriltäni näpyttelin näitä tietoja, poika sai oman laitteensa näppäimistön putsattua.
Douglassin Laff Boxista tuli mieleeni myös yli kymmenen vuoden takainen vierailun Varkauden Mekaanisen musiikin museoon. Mielestäni se olisi tavattoman hyvä paikka myös nauruboksille! Ja sitä paitsi - nauruboksi on keksitty minun syntymävuotenani!
Vaikka - kyllä minäkin poikani tavoin valitsen mieluummin itse naurulleni paikat ja sävyt. Mikäli niitä nyt varsinaisesti pystyy valitsemaan!
