Martta-kissalle

Tassujen ropinaa lattiaa vasten. Pitäisiköhän koiran kynnet leikata? Vajaa kolmi-vuotias koiramme on terve ja reipas. Samoin kaksi kissaamme, 16 ja 18 v. Olen siitä kiitollinen. Minulla on hyvä tuuri. Kaikille eläimilleni olisi lukemattomia kertoja voinut sattua erilaisia sairauksia tai haavereita. 

Eläimet ovat todella isoja lohduttajia. Pienempien ja suurempien surujen yhteydessä. Sairauksien yhteydessä. Erojen jälkeen. Kuolemantapausten jälkeen. Sen tietää jokainen, jolla on ollut kissa tai koira eläinkaverina.

Rakkaalta ystävältä kuoli tytär viitisen vuotta sitten. Tyttäreltä jäi äitinsä lohduksi nuori kissa. Kissa ei ollut vanha tänäänkään, mutta se ressukka sai niin rajun oireyhtymän - joko jostakin myrkystä tai jostakin muusta syystä - että se piti nukuttaa pois. Yllättäen. Ystäväni oli ollut vastikään kahden viikon reissussa. Uskon, että hänestä on hyvä asia, että Martta-kissan sairastuminen odotti hänen kotiinpaluunsa yli. 

Eläin on usein osa ketjua, joka tuo mieleen iloisia (ja myös vähemmän iloisia) asioita läheisistä, elävistä ja kuolleista. Sen menetys on siksi pienempi tai suurempi, riippuen siitä minkälaisena ketjun osana se on saanut ja ominut roolinsa. Martta-kissan rooli oli iso ja erityinen. Ja sillä oli monelle muulle kissalle kadehdittavan hyvä kissan koti, jossa se sai sisäillä ja ulkoilla tarpeidensa ja mielialojensa mukaan. 

Aika monta kertaa ystäväni ähisi minulle ja muille Martasta, joka oli mm. valvottanut häntä vaatimalla äänekkäästi vuoroin ulos ja vuoroin sisään ovesta. Tai saamalla öisiä remukohtauksia. 

Mutta Martan emäntänsä upeasta puutarhasta metsästämät myyräsaaliit olivat niin kunnioitettavat, ja se osasi kehrätä, rentoutua, leikkiä, käyttää käpäliään, kerjätä ja hakea silityksiä niin tyylikkään somasti, että tietysti sen tuottamat harmit pyyhkiytyivät aina hetkessä mielestä! Olihan Martta kunnon kissa! 

Elävänä mallina Martta taisi olla ystäväni vakavan valokuvaharrastuksen päämalli: hassuja, liikuttavia ja upeita kuvia ei Martan menettäneiltä puutu vaikka eivät ne Marttaa mitenkään korvaa. 

Ihanan, erityisen Martta-kissan muistolle! 

Alaska Highway

Minä elin joskus miehen kanssa, joka ei pystynyt antamaan minun rauhassa katsoa mm. psykologisia draamoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka huippuja. Hän tuli riittelemään leffan päälle:  Miks sun pitää katsella riitelyä? Miksei kukaan tee leffaa, missä kaikki menis vain hyvin? Leffa meni menojaan sillä aikaa kun me riitelimme sen katsomisen tarpeellisuudesta. Minulle.

En tiedä, kuuntelisiko hän ehdotustani nyt, mutta näin juuri elokuvan, missä kaikki meni hyvin. Onnellistuttavan elokuvan.

Aleksi Salmenperän Alaska (Alcan) Highwayssa on kyllä  vastoinkäymisiä, mutta ei ihmissuhteissa vaan temppuilevissa koneissa ja niiden osissa ja osien hankkimisissa. Kolmen miehen porukka tuunaa vanhasta rekanraadosta asuttavaa kulkuvälinettä, jolla on tarkoitus taittaa neljäntuhannen kilometrin matka Alaskasta Vancouver Islandille, jonne Hesen unelmana on asettua asumaan. Muotoilijaksi opiskellut Hese on jossain vaiheessa tullut vaihtaneeksi 'rekka-alalle'.

Leffa on dokumentaarinen road movie, ja vie mukanaan kuin paras fiktio. Uskomattoman romanttinen autonromujen keskellä pyörivä äijäelokuva, jossa ei pitäisi olla mitään romanttista sisältöä. Liikuttava elokuva, jossa liikutus ei synny romanttisen parin kohtaamisesta tai erosta vaan ihan vain ihmisten välisistä kauniista kohtaamisista. Sattumista.

Ja totta kai maisemista, taaksejäävästä mustakakarhusta, rekan lasissa lepattavasta perhosesta...

Hesen suhtautuminen kanssaihmisiin saa aikaan tunteen, että jossain vaiheessa joka päivää paistaa aina aurinko.

Leffa lainaa lopuksi John Steinbeckia, jonka mukaan ihminen ei ota matkaa vaan matka ottaa ihmisen. Se, pääseekö Hese koskaan perille, ei enää tunnu lainkaan tärkeältä.

Ja itse Alcan Highway: se on tie, joka rakennettiin toisen maailmansodan aikana, tarkoituksena yhdistää Alaska Kanadan kautta Yhdysvaltoihin.

Niin ja itse leffan näkemisestä kiitos Mikkelissä toimivalle Kino 2001 -leffakerholle!