Tänä syyskuun toisen päivän sunnuntaiaamuna minua lammenympäryslenkillä ilahdutti uusi koirantaluttajatuttavuus. Tulimme kahdesta suunnasta kohti penkkiä, jolle oli asetettu siististi täysi muovipussillinen tyhjiä pulloja. Hän ehti ennen minua nappaamaan sen, mutta ajatus oli yhteinen. Jatkoimme matkaa samaan suuntaan pälisten vilkkaasti keruutuotteista. Hänen lapsensa kummitäti, jolla on siis ihan kunniallinen ammatti, on pistänyt kummilapsen tilille satoja euroja, jotka kaikki ovat peräisin nimenomaan ympäristöstä kerätyistä pulloista. Hän itse ei jätä keräämättä ainuttakaan pulloa, jos suinkin saa ne sujutetuksi johonkin kassiin, kainaloon tai taskuun. Ja nyt hän miettii toisen koiran hankkimista tämän nykyisen seuraksi, joka selvästi kaipaa jatkuvampaa koiraseuraa, ja sitä paitsi kahdesta koirasta olisi heidän kuudelle lapselleen enemmän seuraa kuin yhdestä koirasta... Minä pohdiskelin ihan rationaalisesti, että minkälaisen selkärepun voisin ommella/teettää/löytää omalle Hiskilleni, joka on ilmiselvä työkoira ja tarvitsee koko ajan tekemistä - siis sellaisen, johon voisi pistää kaikki lenkkien varrelta löytyneet tyhjät tölkit ja pullot! Sen lisäksi että lupaan tästä lähtien lenkeillä aina pitää selässäni jotakin kevyttä reppua. Keruutuotefriikille on tosi paha paikka, kun jostakin matkan varrelta löytyy yhtäkkiä aarre: sievä tai komea parvi ukonhattuja, mustavahakkaita, kehnäsieniä, herkkutatteja tai pulloja! joille ei ole paikkaa, minne pistää ne. T-paidan helman sisään mahtuu vähän, sadeviitan helmaan jo paljon. Ihan liian usein reppu tai kori tai pussi pääsee unohtumaan kotiin. Eli reppu selkään yhtä automaattisesti kuin hihna koiran kaulaan.

Aikanaan kun muutin Helsingistä Mikkeliin - tai Mikkelin tuntumaan maalle - minun piti kehittää hyviä syitä maalla-asumiseen ja kävin mm. keruutuote-, yrttiviljely- ja maaseutuyrittämiskursseilla. Niiltä ajoilta on peräisin monien luonnonyrttien ja sienien tunnistaminen ja käyttö. Ja ehkä sekin, että koin riemastuttavana kun Hiskiä silloin tällöin kylään ottava perhe - siis sen kaikki jäsenet - selosti, miten he eivät kestä sitä, ettei hyvää mustikka- tai mitä-tahansa-satoa korjata talteen: miten ihanaa on, kun löytää ja saa OTTAA kaikenlaista tuoretta ihanuutta loputtomiin...

Eilen meillä oli ihania vieraita, veljeni leski tyttärineen ja Viron-siskonsa kanssa. Ja oli hienoa saada tarjota heille ystävän luota itse maasta otettuja herkullisia siiklejä ja mangoldinlehtiä (joista tein sienikääryleitä),
maasta ja puusta vasta noukittuja omenia ja tyrnejä... Siis tuore sesonkituote!!!

Tänä aamuna mikkeliläisystävältä tuli fb-viestinä kutsu osallistua Tarinateatteriin. Se voisi olla tän syksyn uusi hienoviritys! Sen rinnalla, että kohta Hiksun kaa temppukurssille... Kirjat, leffat, netti, blogi venaavat kotona. Sellaiset jutut aina jossain vaiheessa pelastavat tai kruunaavat olon.

Viikon takainen sunnuntaiaamu melkein alkoi räjäyttävän upealla paikallislehden 'uutisella'. Minun mitättömän lyhyellä asuinkatupätkälläni on sijainnut valtakunnallisesti merkittävä suomalaisten unisex-tuulipukujen alkukoti - Ulkovaate Oy:n ompelimo. Ja niiden suunnittelija - yllätysyllätys, siis itselleni! - monipuolinen, luova, ihana tuttu ja naapuri - Tiina Kylliäinen.

Sama päivä jatkui yhtä hyvänä toisen upean naisen luona; hänen puutarhansa Siilinpiha osallistui valtakunnalliseen Avoimet puutarhat -tapahtumaan (kuin myös em. Tiinan pihapuutarha).

Viikkoa myöhemmin omalla kesäfarmillamme kävin en-ensimmäistä-kertaa syömässä serkkuni perheen mökissä eli kesänaapurissamme. Serkku huvitti minua osoittamalla, miten pienillä jutuilla perhe voi pysyä iloisena. Kun edessämme oli jälkiruoka (vaniljajädeä, mustikkaa, marengin ja keksin paloja), hän sanoi muina naisina (paikalla miehensä, tyttärensä, tämän ystävätär ja minä) että voi kun X:n (hänen miehensä) mustikoiden sekaan ois eksynyt yks puolukka, niin saatais hyvät naurut!!! Pienellä viiveellä muistin, että X on yhdistelmä kuminaamaa ja herkkyyttä happamalle. Ja siis ihan totta: minusta tässä kommentissa piili ihan perusjuttu, perheen koossapysymisen salaisuus!

Eilisiltana teeveestä tuli jotakin erityistä: Kanerva Cederströmin Erikoisia tapauksia on katsottava vielä uudelleen ja uudelleenkin, lähimmäin kuuden päivän aikana, mitkä sillä on Areenassa jäljellä.


Eilinen ja tämä päivä menivät siis kesäfarmilla. Vielä lämmintä, vesikin uitavaa. Kun koti- ja työarki rupesi painamaan mieltä, menin istumaan laiturille jalat ristissä, silmät kiinni, ja hengitin. Eli tein meditaatioharjoituksen. Noin 20 minuuttia. Kun jalat alkoivat puutua, kuvittelin hengittäväni niihin - niin kuin olisin puhaltanut ilmaa sammankonmuotoiseen ilmapalloon: haastavaa mutta koin onnistuvani. Puiden, tuulen ja veden äänet olivat mukana, minussa. Kun nousin ylös, tuntui paljon paremmalta. Hurja-Hiskinikin - pumini - tuntui hymyilevän minulle ihan hempeästi.

Eilen lauantaina 18.8.2012

Tänään ilahdutin itseäni siivoamalla, kun koira ja poika kylillä. Tyypillisen naiselliseen tyyliin: että saa siivota rauhassa/taas jouduin siivoamaan yksin!

Syötäväksi löysin ennestäänkin kovan ja entisestäänkin kuivettuneen (mutta maulta parantuneen) jälkiuunileivän kannikan, jonka söin ja ja jäin nälkäiseksi: siis Mikkelin kalamarkkinoille.

Lellin itseäni ostamalla sieltä sulkavalaisilta propolista ja kilon hunajapurkin, parmeggianoa italialaismyyjiltä, saarennmaalaista mustaleimaa virolaiskauppiaalta, ahvenanmaalaista leipää varsinaissuomalaiselta myyjältä, ja syömällä vietnamilaista kasvisruokaa ja pari kevät!käärylettä. Pitäisikö palata ostamaan kalaa? Se unohtui. Oliko sitä jossain? No kyllä, joissakin kojuissa, ja sitä paitsi lavalla sai kertoa kalavaleita. Kevätkäärylekioskin ainoassa pöydässä istui kaksi yläasteikäistä poikaa, jotka pohtivat mennäkö huomenna ravintolalaiva Toivolle kuuntelemaan Jukka-poikaa. Taitaa olla ikäraja, mutisin. Pojat eivät siihen mitään, mutta rupesivat keskenään, vähän paheksuvasti, että ennen kuin se tuli tunnetuksi se sanoi, ettei voisi asua Helsingissä mutta nyt kun se on tullut tunnetuksi niin se asuu Helsingissä... Mieli muuttuu elämäntilanteiden mukana... minä mutisin suvaitsevaisesti. Pojat eivät siihen kommentoineet. Eivät ehkä kuulleet. Mutta fiksuja poikia olivat, oikein pisti hymyilemään.

Onnistuin sitä paitsi saamaan mukaan kalamarkkinoille ystävättären, ja kun markkinamarkat loppuivat, lähdimme keskustaan korttimaksupäätteiden ääreen. Juuri kun olimme saaneet ranskalaiset siiderit eteemme, Hiskin hoitoemäntä viestitti että olisivat reissusta palaamassa ja koiraa palauttamassa. Onneksi olivat niin ihania, että palauttivat riehumisesta nääntyneen koiran terassille, missä se nukahti pöydän alle, ja saimme nauttia siiderilasit ihan rauhassa.

Lauantai-iltaa jatkoimme vielä meillä; sillä välin kun minä pötkötysmeditoin lattialla koira vieressä, ystävätär kävi kotonaan tekaisemassa piiraan! Katsoimme telkkarista (digiboksista - minä toistamiseen) upean Seraphine-elokuvan.

Kyllä minä ilahduin kun ystäväni aamulla pisti viestin että nähtäiskös lounaalla. Ja siitäkin, kun nuori naapurini kysyi minulta tästä ystävästäni, että onko hän tyttäreni. Sehän nyt oli selvä merkki siitä, että nappiin valittu ystävä!

Tänään on ollut hirveästi isoja ilahtumisen aiheita. Alkaen siitä kun Länsi-Savo, meille paikallisille Länkkäri, pisti ihmiset näpyttelemään mielipiteitään uudesta Suomen Marsalkka -elokuvasta. Aamu lähti ihanan vireästi käyntiin kun luin muutaman tällaisen viestin: "Yle voi pakata kamansa ja painua Keniaan myös esittämään sitä elokuvaansa. Lailla pitäisi tuollaiset kieltää, kuka ihme voi keksiä jotain näin älytöntä. Suomi suomalaisille!"

Tyttären oloinen taiteilija-ystävätär kertoi lisää tällaisista innostavista ilmiöistä: Minna Suoniemen Helsingin kaupungintalon naisten vessassa olevaa Lullaby-videoteosta on jatkuvasti tärvelty, koska siinä esiintyvällä äidillä sattuu olemaan torahampaat. Taiteella on edelleen ihan mieletön vaikutus! Mmmmmmmmahhtavaa, kuten yksi mukava joogaohjaaja asian ilmaisisi. Ja hassunhauskalta tuntuivat ne erotkin, mitkä mikkeliläisiä ja helsinkiläisiä nyt kiihdyttävät.

Isosti ilahdutti, kun luin entisen kotikaupunkini tämänpäiväisestä lehdestä, että Helsinkiin on vastikään perustettu äänitaiteen galleria Akusmata: on tosi hienoa saada uusia hyviä syitä käydä oman lapsuuden maailmankylässä, kun vanhat syyt eivät tunnu aina enää riittävän... Sillä taitaa olla jotain tekemistä tuon keski-ikäisen ihmisen äidiksi olettamisen kanssa. Jotenkin helpompi skipata stadi ja painua saman tien esim. Sorrenton niemelle.

Melkein yhtä isosti ilahdutti täkäläisten arkistolaisten puolesta nykyistä kotikaupunkia koskeva päivän uutinen, että Mikkeli saa kuin saakin keskusarkiston!

Pienemmin ilahdutti - mutta ilahdutti kumminkin - se, kun epävirallinen koirakummiemäntä tuli hakemaan Hiskin viikonloppuretkelle, ja Hiski ulisi ja vinkui aivan kuin olisi juuri vapautunut pitkäaikaisesta eristyssellivankeudesta. Rajaton remuriemu!

Hauskalta tuntui tänään sekin, kun havaitsin, että Karjala-tietokantaan (työyhteisöni päätuote) tallennettujen yli 9 miljoonan henkilötietueen joukossa lähes 40 pitäjän alueelta juuri Jääskestä löytyi sellaisia hassuja kylännimimuotoja kuin Hämälälä, Pähkälälä, Wetelälä. Ihmettelen, että johtuvatko hassut lälät alunperin ruotsinkielisistä papeista vai siitä että -lä-pääte oli tuolla alueella niin uusi ja hieno keksintö 1700-luvulla tai vielä aiemmin, että sitä piti toistaa. Pähkäilen, että muuttuuko paikannimi tai yleensä nimi vakuuttavammaksi tai painokkaammaksi jos sen lopputavun toistaa? Kohta täysikäisen, onnellistuttavan järkevän poikani kanssa tulkittiin, että jos kylässä on monta Pähkälää tai Wetelää, niin sittenhän kylä varsinaisesti on tietty juuri Pähkälälä tai Wetelälä.