Koneellista kirjoitusta

Ikkunan takana paistaa aurinko ja on jo lämmin. Miksi en vie läppäriä pihapöydälle? Aurinko häikäisee siellä niin etten näe mitä kirjoitan. Vaikka haittaako tuo. Minulla on 10-sormijärjestelmä hallussa. Opin sen lukioikäisenä. 1970-luvun alussa. Isäni kehotuksesta menin Helsingin konekirjoituskouluun. Se sijaitsi Mikonkadulla.

Kuulostaa absurdin historialliselta tuo konekirjoituskoulu. Kun googletan sanan, ensimmäiseksi linkiksi tulee 'Kalaharin konekirjoituskoulu miehille'. Se on pokkari, jonka on kirjoittanut Edinburghin yliopiston kunniatohtori ja brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäsen Alexander McCall Smith. Onko se huumoria vai jännitystä? Kirjan sisältöä kuvataan näin:

"Mma Ramotswen harmiksi Gaboroneen on ilmaantunut kilpaileva etsivätoimisto, joka mainostaa itseään lauseella "Uskokaa tutkimukset MIEHELLE!" Naisten etsivätoimisto nro 1:llä riittää kuitenkin vielä asiakkaita.Toimiston sihteeri Mma Makutsi puolestaan keksii, miten voi lievittää rahapulaansa ja hyödyntää poikkeuksellisen hyvää päästötodistustaan Botswanan sihteeri-opistosta, ja perustaa konekirjoituskoulun miehille."

Tämä on näitä hetkiä, jolloin minut valtaa epämääräisen täyteläinen tunne siitä, että tulen toisesta ajasta ja maailmasta. Jos siellä ja silloin olisi ollut netti, konekirjoituskoulu-haulla olisi tullut tulokseksi konekirjoituskouluja kokonainen liuta. Pitkän hakemisen jälkeen niemessä tökkivällä yhteydellä löydän yhden kuvan Turun Systema-konekirjoituskoulusta vuodelta 1942. Siinä on antiikkisen näköisiä kirjoituskoneita luokkahuoneessa pöytien päällä. En minä ihan niin vanha ole. Jossakin kohtaa vilahtaa TypingMaster online joka tarjoaa mahdollisuutta oppia 10-sormijärjestelmä verkossa.

Kalaharin Konekirjoituskoulu dominoi muuten hakua totaalisesti. Se näkyy löytyvän myös nettidivarista -  täytynee tilata. Yritän vielä googlettamalla Helsingin konekirjoituskoulun. Saan vastauksen, että Malmin kaupallisessa keskikoulussa "Kirjoituskoneiden puutteen vuoksi on konekirjoituksen opetus tapahtunut Helsingin Konekirjoituskoulussa".  Mutta tämäkin tieto koskee vuosia, jolloin minäKÄÄN en ollut edes syntynyt.

Sitten löydän sentään linkin Aija Hakalan kirjaan Kirjoita kymmenellä sormella. Hän antaa minulle avun auringossa kirjoittamiseen. Sokkona minulta tulee silloin tällöin tullut muutama kappale iloista siansaksaa, kun läppärin näytöltä ei aurinkopäivänä varjossakaan näy kuin heijastuksia Hupinniemestä. Ylivertaisesta 10-sormitaidostani huolimatta en ole tiennyt/havainnut tätä: "Oletko koskaan ihmetellyt, miksi näppäimistön f- ja j-kirjaimissa on hassut sormiin tuntuvat nipukat? Kyse ei ole valmistusvirheestä: nystyröiden avulla etusormet löytävät paikkansa näppäimistöltä, vaikka katse olisi suunnattu monitoriin." Hyvä Aija! Kiitos.

Lopulta yritän hakea 'konekirjoituskouluja 1970'. Elävästä arkistosta löytyy konekirjoituskilpailut Helsingissä syntymävuodeltani 1953, jotka Paula Lehtihalmes voitti 16850 lyönnillään. Muistan, että minuakin  konekirjoituskoulusta kehotettiin osallistumaan, kunhan kävisin kurssin loppuun. Mutta jätin sen kesken Mielestäni lyöntinopeuteni oli  jo riittävä. Kävin kyllä hakemassa todistuksen siitä, etsin sen käsiini jos se on vielä tallessa... Hurjasta nopeudestani löytyy kyllä todiste. Mutta tuosta keskenjättämisestä olisi muutakin sanottavaa. Palaan siihen joskus.

Onpa helpottavaa, että löysin aiheesta edes hitusen... Ei tunnu yhtään mukavalta, jos google ei löydä mitään mikä sivuaisi oleellista opiskelu- ja työhistoriaani. Vaikka tosiasiaksi jää, etten vieläkään löytänyt oikeastaan mitään konekirjoituskouluista ajalta, jolloin itse sellaisessa kävin.

Uudella taidollani kirjoitin alkuun isäni juttuja ja kirjoja puhtaaksi. Opiskeluaikana olin töikseni mm. purkamassa Meilahden sairaalassa  lääkärien sanelemia epikriisejä pikkukaseteilta. Siellä oli samoissa töissä myös eräs rouva, joka jakoi halukkaille työtovereilleen igoria. Igor oli jugurttisieni, joka maitoa saadessaan tuotti hyvää, terveellistä ja pehmeänmakuista jugurttia, ja kasvoi hurjaa vauhtia niin että se täytti pian koko vasta saadun pakastimen... Jouduin tappamaan igoria moneen otteeseen.

Se vähä, mitä olen itse kirjoitellut, sujuu ajatuksen nopeudella. Olen tosin aika hidas ajattelija. Koneenani minulla oli pitkään mekaaninen Adler. Hyvä perusvehje. Sittemmin sähköinen pallokirjoituskone ja jopa muistikirjoituskone... Ennen kuin.

Ruusuntuoksua

Ruusu ja ruusulta ennen purkitusta tuoksunut juuri.

Entinen yrttien kanssa puuhaava noita nosti ihan hivenen päätään tässä ympäristönsä dissaavassa henkilössä. Vaikka olen päättänyt pyhittää lomani pelkälle lukemiselle ja kirjoittamiselle ja ihmisten tapailulle sitä mukaa kun tuntuu siltä, en ihan sataprosenttisesti pysty olemaan aistimatta ja näkemättä... ja sitä myöten jotain välillä tekemättä. Pyysin juuri täysikäiseksi tullutta poikaani raivaamaan (raivaussahalla) verstaan ympäristöä. Tajusin, etten voi päästää häntä huitomaan sillä ennenkuin olen rikkaruohojen seasta kiskonut esiin kennot, jotka olleet siellä kymmenisen vuotta... Kennoja oli aikanaan paljon enemmän, olin kasvattanut niissä unkarilaistaustaisen yrttiguru Bertalan Galambosin kautta saadun innoituksen vallassa ruusujuuren taimia, ja valtaosa osa niistä päätyi maahan, nekin nyt jossain vuohenputkien, saniaisten, kortteiden, maitohorsman ynnä muun seassa. Mutta siis ne sinne hautautuneet kennot. Niistäkin löytyi vielä oli elossa olevia, joskin vähän pieneksi jääneitä ruusujuuria. Sieluni ei sietänyt karistaa kennojen sisältöjä suoraan kompostiin tai peltoon, vaan minun oli pelastettava hengissä olleet, tai sitten tapettava ne hyväksyttävällä tavalla. Hyväksyttävä tapa löytyi itsestään. Pesin ja putsasin juuret.

Vasta nyt ymmärrän täysin ruusujuuren nimen. Käteni tuoksuvat tuon käsittelyn jälkeen lähes humalluttavasti, ruusulle (serkkuni miehelle, mökkinaapurille, tuli kertomatta mieleen jonkunlainen hyväntuoksuinen saippua, mutta hän onkin aina ollut kadun asukas.)

Olin muutama viikko sitten hämmästyttänyt 18-vuotiastani, ja itsenikin, puolen litran taskumatilla, jonka olin tuonut Virosta tutkimatta sitä sen tarkempaan. Sen sisältö sattui olemaan 80-prosenttista viinaa (Saaremaa Vodka). Sitten löysin netistä yrttiohjesivustoja ja hyllystäni Ludmila Rumjatsevan Kasvilääkintäoppaan. Niinpä tungin kolmeen pieneen lasipurkkiin ruusujuuren juurenpalasia ja viinaa (laimensin sitä varmuuden vuoksi hieman, koska ohjeiden mukaan uuteviinan piti olla 40-60-prosenttista). Minulla on pellossani lääkintäaarre! Ruusujuuri - kaikkien siitä kirjoitettujen juttujen mukaan - auttaa stressiin ja lisää energiaa, on Casanovasta alkaen käytetty potenssilääke...

Mutta ei tämäkään riittänyt. Seuraavaksi tuli mieleen vanha kunnon kuisma. Mäkikuismaa meillä ei täällä kasva, mutta särmäkuismaa vaikka kuinka. Molemmat toimivat yhtä lailla  tulehdus- ja masennuslääkkeenä, siis perinnetiedon mukaan. Molempia, kuten ruusujuurta, on käytetty kauan.

En tarvitse terveyskauppoja ensi vuonna. Viikon päästä kuismadropit ovat valmiit. Kolmen viikon päästä ruusujuuriuute. Viinani upposi noihin, mutta sen verran joudun vielä hankkimaan sitä lisää, että saan uutettua myös vanhaa suosikkiani siankärsämöä. Ainakin.

Monkstown

Iltaa tai yötä kohti.

Jos ja kun luen itsekseni kirjan, joka on mielestäni huono tai tympeä tai ei vain yksinkertaisesti vedä, en yleensä ole jaksanut viime vuosina antaa sille mahdollisuutta. Se on sillä käsitelty. Piste.
Lukupiirin jäsenenä kaikki on toisin. Tämänkertainen, eilinen, kirja oli Nathanael Westin Miss Lonelyhearts, suomennettuna Vastaathan kirjeeseeni, Mrs Lonelyhearts.

Meitä oli paikalla 7/8. Yksi toisensa jälkeen nimesi kirjan tavalla tai toisella tökkiväksi, vastenmieliseksi, epäuskottavaksi ja keinotekoiseksi. Myöskään kirjan S/M-sävyt eivät meidän porukkaamme miellyttäneet.
Mutta pienoisromaanin (nippanappa 100 sivua) käsittely vasta alkoi siitä.

Assosiaatioita meille tuli Anja Snellmanin Ivana B:hen, Mika Waltarin Suureen illusioniin, Jäniksen vuoteen (kirjana ja leffana), leffaan Ammutaanhan hevosiakin, Raamattuun... Ja mietittiin sitä, miten traagisen radikaali kirjan totaalisen kyyninen ihmiskuva on ollut  USA:n suuren laman aikana ilmestyessään (1933).

Olimme saaneet idean kirjan lukemiseen Eijan nuorelta tutulta, jonka omassa lukupiirissä kirja oli käsitelty ja siitä pidetty. Me mietimme puolestamme sitä, että jos itse nyt (40-60-vuotisuuden sijasta) olisimme parikymppisiä, kirja voisi iskeä todellisuuteemme kuin nyrkki silmään. (Että olemmeko ja missä määrin itse itse asiassa kyynistyneitä kun toistelimme sen vastenmielisyyttä.)

Mutta ei mahtanut mitään, tympeäksi moni meistä koki myös kirjan tavan käsitellä uskontoa, vaikka kukaan meistä ei taida olla erityisen uskovainen. Mutta sekin seikka sai aikaan vilkkaan uskontoaiheisen keskustelun Mukasta Raamatun luomiskertomukseen.

Yksi meistä heitti, että Westin naiskuva on kankea, ohut  tai sovistinen, en ole varma, mitä sanaa hän käytti.  Muut puhuivat hänet nurin. 'Bettyhän oli ihan fiksu.' 'Ramman vaimo Mrs Doyle tietoisesti toimiva viettelijä.' 'Esimiehen vaimo Mary kyyninen ja avioliittonsa peliä...'

Ja kirjan päähenkilö Mrs Lonelyhearts on varmasti ollut aikanaan uudenlainen romaanihenkilö. Nuori miestoimittaja, joka joutuu vastaamaan lukijakirjeisiin naispseudonyymilla, ei kuitenkaan kestä roolia ja kärvistelee jossain uskon ja kyynisyyden ja seksuaalisten viettien välissä.

Mrs Lounelyheartsin saamat kirjeet kertovat raadollista tarinaa pula-ajasta. Kirjeet eivät ole hänelle enempää kuin meillekään, todellisille kesää 2013 eläville kevyttä lukemista.

Mutta kaiken (myös syömisen ja juomisen) ohessa poimimme kirjasta lausehelmiä. Niitä tuntui riittävän yhä enemmän. Westin teksti tuottaa häkellyttävän havainnollisia mielikuvia. Sen myönsimme kaikki. Sitä paitsi kirjan kliimaksi, jossa Betty ja Mrs Lonelyhearts vierailevat maaseudulla, on koskettavan kaunis, tunnelmaltaan huikea. Tunnelman rikkoo salakavalan ohimenevästi Bettyn käynti huoltoasemalla, jossa hän kertoo huoltomiehelle näkemistään hirvistä. "Mies sanoi että lammella oli vielä runsaasti hirviä, koska siellä ei käynyt koskaan jutkuja. Hän sanoi etteivät metsästäjät karkottaneet hirviä vaan jutkut."

Betty palaa Mrs Lonelyheartsin luo maatilalle Monkstowniin, jossa tätä huvittaa "Bettyn ilmeinen usko eläinten parantavaan voimaan".

"Tuuli ei häirinnyt painovoimaa. Uudet vihreät lehdet riippuivat suoraan alaspäin ja kiilsivät kuumassa auringossa kuin pienten metallisten kilpien armeija. Rastas lauloi jossain metsässä. Sen ääni oli kuin syljen tukkiman huilun ääni."

Siis hyvä kirja taas! (Vaikka vastenmielinen.)

Kolme laukkua

 

Vastaan tulee kaupungilla lounastuttava. Kun olen aina tavannut häntä vain virastotalon lounasravintolassa, mieleen tulee heti ehdottaa lounasta, koska olen lomalla ja tunnen oloni vapaaksi, mutta sanon kuitenkin:

Hei! Mitä kuuluu?

Ai hei. Pelkkää lomaa tässä, tai eläkkeellä, unohdan aina,  ja hävettää ihan hirveesti tiedätkö, kun kotona kaikki hyrskymmyrskyn ja muut käyvät töissä mutta minä vain pyörin täällä kaupungilla tai makoilen rannoilla kirjoineni. Nytkin olin tässä vain odottamassa lipan alla sateen loppumista, toisaalta ihan kivaa kun ei parempaakaan tekemistä, mut joko tämä sade loppui, kun minulla on tämä matkalaukku.

Mitä sinä siinä...?

Ei siinä mitään ole, tyhjä ihan, paitsi että painaa kolme kiloa, ainakin... Voisi olla kevyempikin.

Miksi sitten...?

No kun minä aina ostan vääränkokoisen matkalaukun. Tämä on siitä hyvä että tässä on näitä sivulokeroita, tässä ja täällä, täälläkin vielä, tykkään niistä, noissa kaikkein edullisimmissa on vain tyhjä tila eikä yhtään lokeroa, niissä kaikki menee ihan mylläkäksi, en tykkää yhtään...

Se on joo rasittavaa. Kun tietää, että kaikki on tässä laukussa eikä silti löydä mitään. Mut tuo on nyt sit suoraan kaupasta?

No joooooo, jos tämä ois sopiva tällasille tai sellasille lyhyemmille matkoille, pitemmille sitten isompi tai pienempi, siis ihan pienille matkoille, mitä minä nyt tässä höpötän...

Minäkin ostin ensin sellasen mikä näytti kaupassa isolta ja kotona huomasin ettei sinne mahdu ku kengät. Sit ostin toisen ja kotona poika sanoi että en mä kehtaa tollasen naurettavan jättiarkun kanssa sun kanssa enää mihinkään...  Kun me päästään aina vain sellaselle max viikon matkalle. No onneks on kellarissa vielä se vanha äidiltä peritty keskikokoinen, jossa on just vain sellanen yksi tyhjä tila... Tuli mieleen se vanha satu kolmesta karhusta. Siis nyt.

Ei se mitään. Joooooo kun mä olin keväällä tuolla, sellaisella Aasian kierroksella, ja sinänsä kaikenlaisia kiinnostavia paikkoja, kyliä ja muita, mitä mä halusin nähdä, mut koko ajan sai myllätä ja penkoa laukkua, se oli siellä tosi rasittavaa! En tiedä jaksanko enää sellaselle... Tai pitää äkkiä että jaksan.

Mut sä oot reissannut niin paljon että osaat varmaan pakata just tarpeellisen mukaan...

No en mä tiedä... No joooooo...  Taidan lähteä viemään tän laukun kotiin, jos sinne nyt kestää mennä. Tää on ihan outoa. Mulla on ihan tyhjä olo. Siis kun äsken just olin kiertelemässä ystäväni kanssa pitkin rajaa, ajettiin melkein kakstuhatta kilsaa kylästä kylään... oli sekin aika... Ja nyt ei yhtään mitään suunnitelmaa ees. Eikä tää sade tästä mihinkään lopu.

No ei, mutta lämmintä on, ja sulla on laukku valmiina!

Jooooooo... Pitää olla.

Harvinainen vierailija

Ystävättäreni ilahduttaa minua kesäkäynneillään Hupinniemessä mahdollisuuksiensa mukaan.

Hän harrastaa lintuja. Eli niiden bongausta. 

Minä kuusikymppinen mietin, mikä minusta tulee isona. 

Hän kerää pinnoja ja vuodareita ja eliksiä.

Minun korvaani elis kuulostaa siltä kuin hän keräisi lisäelämiä.

Minun elämääni koira tuo lisäelämää. Sitä pitää käydä vähintään joka täysi tunti huutamassa sisään, kun se innostuu haukkumaan siiliä tai jotakuta muuta ohikulkijaa. Mutta se on vain yksi.

Hänellä on toisessa kädessään lintukirja (joskus kyllä kudin) ja toisessa kännykkä, josta hän seuraa lintusivustoja (Birdlife, Bongariliitto, Tringa, ääninäytesivustot ym.) ja pohtii ääneen, mahtaisiko jossain täällä lähiseudulla olla joku harvinainen vierailija. Vieressään hänellä on kiikari, jos se ei ole silmillä. Kaukoputki vaatii kahta kättä. Harvinainen vierailija kuulostaa valepukuun pukeutuneelta ritarilta.

Minä pohdin sillä välin että mitä jos lopetan nykyisessä työssäni ja rupean kirjailijaksi. Tai muutan Pärnuun tai Hua Hiniin ja rupean kirjailijaksi. Tai kotiavustajaksi kotimaassa.

Hän tutkii parhaillaan Kansalaisen karttapaikasta, missä täälläpäin voisi olla tyypillistä hippiäiselle, peukaloiselle tai ruisrääkälle, kehrääjälle, viiriäiselle, tai jollekin pöllölle tyypillistä asuinympäristöä.

Ai mulle vai?

Häh!?

No pöllölle sopiva asuinympäristö. 

Justjust.

Minä luen päivän lehteä ja yritän metsästää toisten kirjoittamista lehtijutuista minulle sopivaa juttuideaa.

Hän tutkii tiekarttaa ja miettii tulevalle yölle yölaulajien bongauskierrosta. Saarijärven ympäri? Kuvaalan reitti? vai vielä pitempi eli Siikakoskentietä ympäri Kokkosenlahdentielle ja sieltä takaisin?

Minua kiinnostaa teissä ja niiden varsissa enemmän itse maisema, purot, joet, vanhat kiviaidat, myllyt, kylät tai entiset kylät, ja oikeat kaupungit ja ihmiset niissä. 

Kyllä häntäkin kiinnostaa myös maisemat. Ei hän putkessa elä. Kaukoputkesta huolimatta. Siitä muistuu mieleeni, että minulla on laukussani aihetta sivuava juuri kirjastosta lainaamani kirja - Jouko Sirolan Lumottu niitty. Hän vilkuilee sitä ja kiinnostuu. Niin myös minä. On meillä jotain yhteistäkin. 

Mennäänkö uimaan? hän kysyy. Mennään vain. Hän kerää uimapinnoja vedessä kuulemistaan ja näkemistään linnuista. Minä otan uimisen liikuntana ja rentoutumismeditaationa (kellumisen) ja odotan, josko vedessä tulisi oivallus. Hän ei erota uima- ja kellumispinnoja toisistaan.

Me puhumme hyvin usein toistemme ohi. 40 vuotta sitten olisin pitänyt sitä huonona juttuna. Nyt olen sitä mieltä että sekkii on hyvä. Tällaisen moton minulle antoi toinen ystäväni, taannoinen kurssitoveri, joka kertoi sukulaisesta, joka käytti kyseistä tokaisua ihan joka välissä.