Ei mitään lisää...

Olemme serkkujeni Sinin ja Elinan kanssa kiertäneet jo lähes 10 vuoden ajan tammikuun viimeisenä viikonloppuna Mikkelissä Työväen Näyttämöpäivien esityksiä. Tälläkään kerralla ei kyllästymispiste tullut vastaan. Päinvastoin, joku näkemättä jäänyt esitys saattaa vielä viedä käymään kylään vieraalle paikkakunnalle!

Näillä päivillä nousi hyvin esiin tämän hetken (harrastaja)teattereiden trendejä. Esim. että samaa roolia vetää näyttämöllä yhtä aikaa useampi kuin yksi henkilö (ainakin Sudenmorsian ja Optimisti); taustascreenillä käytettävät vähän rahisevat, ajan patinoiman oloiset mustavalkoiset filmit (ainakin Nenäliinatehdas ja Paperihattuja); kertojan käyttäminen etäännyttämiseen, jolloin näyttelijät keskittyvät enemmän ilmeisiin ja eleisiin - erikseen tai joukkona (Sudenmorsian, Paperihattuja, Nenäliinatehdas); absurdi sekä traagisessa että koomisessa mielessä (Hyvät herrat, juokaa etikkaa, Nenäliinatehdas). Pantomiimin keinoja oli käytössä monella ryhmällä, ja yksi varsinainen pantomiimiteatteriesitys: liettualaisen teatteri Arlekinin Romeo ja Julia -näkemys Why is Love oli tikahduttavan hauska, liikuttava ja hellyttävä ja taitava esitys. Teatteri Kultsan Optimisti sai katsojat kiemurtelemaan suomalaisen byrokratian kyykyttämiskäytännöille, Kajaanin harrastajateatterin Sudenmorsiamen ritualistinen tulkinta suggeroi ainakin minut täysillä haistamaan metsän Naisvuoritalon salissa,  ja Nenäliinatehdas  viimeiseksi näkemänämme esityksenä toimi kuin kone, ja samalla liikutti ja nauratti. Kun koneen osiksi muuttuneisiin naisiin palasi elämänhalu ja kapina, ja heistä ensimmäinen oli niistämäisillään juuri valmistettuun Nenäliinatehtaan nenäliinaan, mikä merkitsi tehtaan ehdottomimman tabun rikkomista, nuoren naisnäyttelijän nenä alkoi vuotaa verta - siis tosielämässä! Ajoitus oli silkkaa psykedeliaa...

Absurdi teatteri on siitä ilahduttava juttu, että kun siihen törmää esityksissä, se kohottaa välittömästi absurdin tajua myös arjessa! Daniil Harmsin (esitys Hyvät herrat, juokaa etikkaa!) hengessä ärsyttävät ja murheellisetkin asiat kääntyvät jotenkin päälaelleen. Menimme vähän viime tingassa ennen seuraavan esityksen alkua kahvila Wanhaan Taloon, jossa Elina ja Sini eivät ennen olleet käyneet. Me kaikki himoitsimme samaa juustosienimuffinssia, joita oli vitriinissä tasan yksi, mutta jonka edellämme jonottava rouva kerkisi ottaa nenämme edestä. Katsoimme kaikki haikeasti sen perään, ja Elina lupasi googlettaa kotiinpäästyään  valmistusohjeen. Ei niitä sattuisi olemaan lisää? Sini kysyi varmuuden vuoksi. No ei, tänään ei todellakaan ole yhtään mitään lisää! Ai jaa. Tilasimme siis sitä mitä tiskille jäi. Wanha Kahvila on miljöökahvila ja siellä on pöytiintarjoilu. Odotimme pöydässä. Minä kysyin emännänoloiselta rouvalta, että meneeköhän vielä kauan, kun meillä on teatteriesitys kohta alkamassa. Hän käännähti ja puhutteli minua äärimmäisen selkeästi: tässä asiassa menee tasan tarkkaan niin kauan kuin teidän tilauksenne pöytiin toimittamiseen teidän vuorollanne tulee menemään. A-ai, no sitten, aivan. Nuorempi nainen, alainen,  toi pöytäämme kaksi teetä ja tilaamamme piiraat. Ja tiimalasit sekä verbaaliset haudutusohjeet: Rooibokselle 5-8 minuuttia eli noin kaksi ja puoli tiimalasia, vihreälle teelle 3-5 minuuttia eli joko yksi tiimalasi tai noin yksi ja puoli tiimalasia. Ymmärsittekö? Kyllä. Sini jäi vielä kahvitta. Odotimme. Menenkö kysymään, sanoin. No eiköhän se kohta, tasantarkkaan minun vuorollani... Ja kyllä, ennen pitkään sama nuori nainen tuli kirkkaanpunaisena kahvipannun kanssa: Anteeksi. Unohdin. Anteeksi. Hänen jälkeensä kahvilan ehkä-emäntäkin palasi luoksemme pyytämään anteeksi: En halunnut olla töykeä, hän sanoi ja melkein poistui, mutta pysähtyi ja lisäsi kuitenkin: Mutta kun täällä on tapana tarjoilla tasantarkkaan kunkin tilaajan omalla vuorolla.

Meille tuli kiire. Onneksi teatteri sijaitsi tien toisella puolella. Vastaamme käveli nainen joka kysyi että saako hän esittää meille runon?! Anteeksi, me myöhästymme näytöksestä, muuten ehdottomasti... Mutta voi! Jäi kysymättä, mikä runo se olisi ollut! Haluaisin niin tietää. Jos joku pystyisi kertomaan...

Kun me lauantai-illan viimeisen esityksen  jälkeen lähdimme Naisvuoritalolta alamäkeä kotiin päin, käveli presidenttipari Tarja Halonen ja Pertti Arajärvi edellämme. Ja heidän edellään rouva korkeissa koroissa. Korot lähtivät viemään rouvaa talvisaikaan aina liukkaassa Naisvuoren mäessä hurjaa vauhtia alas. Hän oli taitava ja säilytti tasapainonsa. Mutta presidentti huusi ja nainen huusi, en nähnyt pimeässä kenelle, mutta yhä uudestaan: Pidä minusta kiinni! Pidä minusta kiinni!!! 

Serkkuni tulivat jäljessäni. Esittelin heille korkojen jättämiä ohuita vanoja. Tästä hän liukui. Korkeilla koroilla. Tosi pitkälle.  

Näyttämöpäivien lopuksi serkkuni lähtivät junaan, minä puolestani hakemaan Hiski-koiraani kylästä. Sen jälkeen päätin vielä palata kuuntelemaan Näyttämöpäivien raadin palautteita ryhmille. Tilaisuus oli hauska ja päivitti monissa jutuissa omia esityskokemuksia.  Kotiin lähtiessä soivat korvissa erityisesti Kirsikka Moringin Jaakko Lenni-Taattolan ohjaamalle Reviisorille antama palaute: riiviömäisen näppärä esitys ensimmäiseksi ohjaustyöksi. Sekin jäi meiltä näkemättä.

Pipo oksassa

Eilen silmiini sattui facebookin juoksevalta tapahtumalistalta kaverin tykkäämä päivitys, jossa joku mieshenkilö kokemuksen aidosti syvällä rintaäänellä pohti, että ei ihmistä ole luotu viihtymään mihinkään joukkojen keskelle, vaan möyrimään metsässä - että mikään ei ole sen nautinnollisempaa.

Myönnetään: tämä suihkukaivon (Fontana
di  Trevin) yleisöruuhka
oli jo vähän absurdi!:)

Olen ehdottomasti samaa ja ihan eri mieltä. Kaikkea ei voi saada, mutta silti: haluan elämääni kaupungin ja veden ja metsän! Kun joskus olen vapaalla kuljeskelemassa kaupungissa, jos minulla on aikaa istahtaa kun tarve vaatii, käydä kaupassa ja hoitaa asioita kaikessa rauhassa, nauttia ihmisten erilaisuudesta ja katu- ja torinäkymistä, pinnoista ja muodoista, ihmisten tuottamista kummallisista rakennelmista ja härveleistä, ohimenevistä kontakteista, katseiden, kosketusten, sanojen vaihdosta, haju- ja äänimaailmoista, ei mikään ole kiehtovampaa ja nautinnollisempaa.

Oho. Pipo jäi kiinni oksaan!:)

Mutta ehkä jo muutaman tunnin päästä olen koirani Hiskin kanssa tällä kertaa talvisessa metsässä. Jos kesän ja syksyn välisenä kautena nautin metsässä havun ja suon tuoksuista, niin nyt kompuroin polulla, rymyän rinnettä alas ja istahdan hankeen hyvissä varusteissa. Pelottelen leikilläni Hiskiä ja saan sen riehumaan riemuissaan ja nauran ääneen. Tunnen ilmavanhöyhenenkevyen lumen kasvoillani ja suljen silmäni. Olen onnellinen siitä, että kohta 60-vuotiaan minäni kunto ja tasapaino sallii vielä ottaa haltuun maaston muodot. Eli nautin, nautin... 

Polku menee tästä. Piti ryömiä kun en
voinut rikkoa moista pitsiä!

Taiderundi

Lähdemme näyttelykierrokselle Helsinkiin Eija-ystävän seurassa. Aamuseitsemän junalla. Joka ei ole myöhässä vaikka Mikkelissä lähtiessä lähes 30 pakkasastetta! Helsinkiin meno herättää minussa aina ristiriitaisia tunnelmia. Kun se 40 vuotta oli kotikaupunkini, jossa asuvat mm. lähes kaikki sukulaiseni, niin sinne käymään meno tuntuu aina pieneltä huijaukselta... Niinkuin päivässä pitäisi ottaa haltuun uudestaan kaikki, mikä kotipaikassa asumiseen liittyy: ihmiset, lenkkimaisemat, ruokapaikat...

Mutta käymään siis eikä olemaan. Toisaalta se on oudolla tavalla jännittävää. Joku tuttu vilahtaa asemalla ohi, jota ei ehdi tavoittaa, kuin lintu, jota ei ehdi tunnistaa... Junassa pari muuta tuttua, toinen Eijan, toinen minun, eri syitä mennä samaan kohteeseen. Kiva jos pääsee vaihtamaan menomatkalla odotuksia, tulomatkalla kuulumisia. Eijan tutun kanssa minullakin yllättäviäkin elämien risteyskohtia!

Asemalta suoraan Ateneumin kahvilaan aamukahville. Kello on vasta kymmenen. Tämä on ylellistä! Haluamme ihan vain jotakin suolaista, mutta oudosti suolaisen viereen ilmestyy makeaa! Näillä selviää pitkään.

Symbolismi-näyttely on hieno, vaikka molemmat toteamme, että odotimme vähän 'erilaista'. Mielessä oli enemmän Paul Gauguin Jaakobin paini,  Hugo Simberg ja Edvard Munch kuin sellainen romanttinen hämy, jota monissa teoksissa nyt tuli eteen. Mutta yllätykset tekevät tarkkaavaisiksi ja näkemys symbolismista syvenee ja monipuolistuu, toivottavasti. Whistler, Maurice Denis, Charles Filiger ja monta muuta, joita en ennestään niin tunne, pysäyttävät.  Kolme tuntia hurahtaa kepeästi. Siihen mahtuu monta elämystä.

Suurimman salin takaisessa välikössä oli pari Signe Branderin Helsinki-aiheista valokuvaa ja video. Välikön penkeillä istuskelee luokallinen oppilaita tauolla, mutta opettaja ei anna heille rauhaa,  vaan puhelee heille valokuvista ja kysyy, että onko heistä Signe miehen vai naisen nimi. Miehen, kuuluu vastaus.

Välillä käymme Lasipalatsin kahvilassa vitamiinipommeilla ja sitten näyttelykierros jatkuu Taidehalliin: Leena Luostarisen Luolapalatsien salissa joudumme suoraan värisyttävään värikylpyyn, joka jatkuu seuraavien salien tiikereiden ja sfinksien seurassa. Lepotauko meille on nyt se, kun katsotaan videot: Luostarinen on hyvä kommentoija-kertoja. Konkreettinen ja hauska! Meitä vielä vähän iäkkäämpi rouva istahtaa viereemme ja huutelee miestään Ernoa myös istumaan. Erno tottelee.

Taidehallin jälkeen käymme hortoilemassa Stockalla. Tunnemme olomme pöljän väsyneiksi. Ihaillaan joitakin vaatteita, kenkiä, astioita. Mietitään että käytäiskö Herkussa. Ei viitsitä. Istumme vähän aikaa konditoriatiskiä vastapäätä käytävän toisella puolella olevalla penkillä lepuuttamassa jalkoja ja katsomassa ohikulkevia kuin kaksi ihan oikeaa varista ja naureskelemme itsellemme. Minulla on kenkä hiertänyt pikkuvarvasta niin, että käymme Kaivopihan apteekissa ostamassa rakkolaastareita. Näyttelyissä kävely on selvästi erilaista kävelyä, koska samat kengät eivät koiralenkillä ole hiertäneet...

Olen sopinut helsinkiläisystäväni Minnan kanssa joululahjojen myöhäisestä vaihdosta. Tapaamme hänet Helsinki Contemporaryssa Bulevardilla, jossa esillä on Anne Retulaisen näyttely Whistlejacket. Vähän pettymys. Hevoset - vaikka taiteilija sanookin esittelytekstissä käyttävänsä niitä 'vain' jonkinlaisen taistelun kuvaamisen välineenä, tuntuvat meistä osin silti jotenkin 'vääränlaisilta'. Muut työt viehättävät enemmän.

Aikaa jää  vielä syömiseen. Olemme Tornin kulmilla ja Minna kysyy vastaantulevalta naiselta ravintolavinkkiä läheltä. Nainen on ystävällinen. Kyselee minkä hintaluokan paikkaa halutaan, nopeaa vai hidasta tarjoilua, vai itsepalvelua, kasvis- vai muuta paikkaa, eksoottista vai perus-? Ehdittyään kuvailla noin yhdeksän ruokapaikkaa ja muutettuaan omaa reittiään seurassamme, ja meidän kiiteltyämme, että eiköhän noista  jo..., hän vielä kysyy, että saako kysyä, että mistä me kysymyksinemme olemme? Tokitoki, vastaan - me ollaan käpyläläinen Käpylästä, ja entinen pieksämäkeläinen ja entinen herttoniemeläinen Mikkelistä. Ai ku kiva, hän vastaa, ja minä, että ihan mukavaa juu! ja sitten toivottelemme toisillemme hirmu hyvät jatkot. Päädymme hänen yhteen ehdotukseensa, sympaattiseen, pieneen muutaman pöydän Mai Thaihin, jossa tarjoillaan thai-ruokaa ilman alkoholia. Eija on ehkä vähän pettynyt ja viluinen. Minulle sopii, olen pitänyt viinipaussia vuodenvaihteesta. Mutta sovimme, että ehdimme ennen junanlähtöä vielä lasilliselle.

Asemalle kävellessämme käymme Narinkkatorilla kurkistamassa sisään vaikuttavaan Hiljaisuuden kappeliin. Helsinki-kierros päättyy rakkaassa seurassa Minuuttibaariin, jossa minäkin katkaisen paastoni ja päädyn viinilasilliseen (vaikka oluesta paikassa varsinaisesti kysymys). Paikka on karu, mutta minulle nostalginen. Vieressä on R-kioski, joka oli elämäni ensimmäisiä kesätyöpaikkoja aika kauan sitten! Minna kertoo, miksi Matkamessuille menijöiden kannattaa istua Veikkauksen kultaiseen tuoliin. Sillä on tekemistä hänen tyttärensä kanssa.

Paluujunassa on myös menomatkalta tuttu Eijan ystävä. Hän on kiertänyt päivän Matkamessuja. Plarailemme häneltä lainattuja matkaesitteitä. Hän on valmistelemassa kurssia villiyrttejä koskevasta eu-lainsäädännöstä. Aihe ei ole yksinkertainen. Villiyrttien merkeissä Kreetalle? Ne ovat olleet minunkin harrastukseni.

Keräilijän häpeä ja ylpeys

Kahdeksan 39-+60-vuotiaan naisen kerran kuukaudessa jo kaksi vuotta kokoontunut lukupiiri on niitä isoja ihania asioita, jotka liittävät minut Mikkeliin. Eilisiltana kelasimme ensimmäistä kertaa lukupiirimme historiassa toista kertaa samaa kirjaa: Pamukin Viattomuuden museota ja samalla Istanbulia. Fiktion ja toden tuntua ja suhdetta. Ovatko kaikki teoksessa mainitut museot olemassa? Kylläkyllä. Onko Pamuk itse käynyt kaikissa niissä museoissa, joissa päähenkilö Kemal mainitsee viimeisten viidentoista vuoden aikana käyneensä - 1743 museossa eri puolilla maailmaa!? Suhtautumista uraodotuksiin, itsensä toteuttamiseen, persoonalliseen ajankulkuun. Nauroimme mm. Ainolle joka Virpin komppaamana tunnusti olevansa se päähenkilö-Kemalin kaltainen vieras, joka ei osaa 'irrota' kylästä. Ja Istanbulin huippukoulutetuille naisautokuskeille, jotka eivät kymmenennelläkään yrittämällä ole saaneet ajokorttia, jos ovat lainkuuliaisia eli eivät suostu antamaan lahjuksia... Kahdelta meistä kirja jäi kesken. "Liian junnaava, ei jaksa." Niille, jotka pääsivät loppuun, junnaavuus osoitti mielensä: jokaisella uusintapyöräytyksellä päähenkilön vierailu samassa kyläpaikassa samalla sohvalla avasi uusia ikkunoita istanbulilaiseen elämänmenoon ja kulttuuriin. Virpi sanoi kirjaa isoimmaksi lukukokemukseksi sitten Dostojevskin. Muutama allekirjoitti Leenan kommentin, että  kirjan pitäisi olla oma, että sitä voisi palata aina silmäilemään eri kohdista. Leena kiteytti samalla Viattomuuden museon 'logiikan': "kaikkialta näyttelytilasta näkee koko kokoelman". 

Eiköhän lukupiiriporukkamme tule testaamaan tämän lipun!

Haastavan rikas teos, Orhan Pamukin Viattomuuden museo on pinnalta onneton rakkaustarina. Tarinan alussa päähenkilö Kemal näkee tulevan elämänsä yläluokkaisen asemansa määräämässä avioliitossa, mutta kaikin tavoin onnellisena, koska hänellä tulee rakastajattarena olemaan elämää suurempi rakkautensa, Füsun. Kun asiat eivät suju odotetusti, Füsunista kehittyy Kemalille pakkomielle. Hän elää elämänsä onnettoman rakkauden varjossa, Füsunin elämän sivustaseuraajana ja vartijana, syrjässä peritystä  asemastaan - eli perheensä näkökulmasta hukkaan heitetyn elämän.  Hän kasvattaa kuitenkin varjossa elämisestä suuren tarinan, jonka kertojaksi nimeää Orhan Pamukin. Kemalista kehittyy hienostunut  fetisisti: rakkautensa kohteeseen liittyviä esineitä keränneestä häpeilevästä haalijasta tulee ylpeä keräilijä. Koska Kemal - paitsi että kuuluu aikansa turkkilaiseen yläluokkaan - on sivistynyt (ja asenteiltaan lukijaa vähintään ärsyttävä, tarinasta etäännyttävä) henkilö, hänen kauttaan tullaan luoneeksi uskomattoman monipuolinen ja herkullinen näkymä  Istanbulin elämään ja muuttumiseen länsimaistumisen kynnyksellä 1970-80-luvulla, ja varhemmin.

Myöhemmissä vaiheissa Kemal saa lohtua kiertelemällä maailmalla pienissä, hyvin erityisissä museoissa (Helsingin kaupunginmuseokin mainitaan): sellaisissa tyhjissä museoissa, joiden kokoelmia kukaan ei käynyt  katsomassa, joissa "uuden universumin outous ja ajattomuuden tuntu lievittivät tuskaani". Kemal oivaltaa että "kaiken voi kerätä myös älyllä ja ironialla". Caravaggion Ismaelin uhraus -taulu osoitti hänelle, että "rakastamamme asian voi korvata toisella".

Kemaliin ei todellakaan samastu - ainakaan viattomalla ja puhtaalla mielellä. Myös Füsun eli  hänen suuri rakkautensa on hänelle kohteena fetissi. Mutta Kemalin kautta puhkeava Istanbul ja sen kaupunginosat ja Bosporin salmi!!!

Yle uutiset 9.5.2012: "Kirjailija Orhan Pamuk kertoo, että hän ei ensin vain kirjoittanut menestyksekästä kirjaa ja keksinyt sitten ajatusta vaan loi sekä romaanin että museon samanaikaisesti. " "Museon toteuttaminen kesti Orhan Pamukilta lähes 15 vuotta." Ajatuksenakin huisi - tuo kaksi ihan eri maailmoihin toteutettua rinnakkaistaideteosta yhtäaikaisesti työstettynä.

Eiköhän sitä Istanbulin matkaa ruveta tässä järjestämään...

Kuntoilun omakohtaista historiaa

Yeah! New Yorkerin historialliset kuntoilukuvat pistivät liikkeelle omakohtaiset historialliset kotikuntoilumuistot.

Tässä pitäisi saada jalka niskan taakse.

Äitini oli kansakoulunopettaja. Hän oli vakavasti harkinnut liikuntaopeksi ryhtymistä, mutta hänen mielestään liikuntaopettajien opetus oli liian jäykkää, silloin ennen 1900-luvun puoliväliä. Ja niin hän tyytyi tavallisen open uraan. 

Ihmisten intohimot ilmiantavat itsensä kuitenkin aikaa myöten muodossa tai toisessa. Äitini tyttärenä minut  opetettiin ajoissa kesälomien aikana uimaan ja soutamaan. Talvella hiihtämään. Rohkaistiin kiipeilyä. Treenattiin kobra-asentoa ja siltaa ja kuperkeikkoja. Riiputettiin ja riiputtiin renkaissa käsistä ja polvitaipeista, että selkä pysyisi suorana. Oikaistiin ryhtiä ruokapöydässä joka päivä. Vedettiin leukaa. Testattiin oven takaa kuiskuttelemalla kuulokuntoa. Tehtiin vanhempieni Puheopistossa oppimia puheharjoituksia venelevinilivanalaa ja vesihiisisihisihissiä ja sellaista pitkää kuolinkorinaa, johon puoli vuosisataa myöhemmin törmäsin joogatunnilla. Treenattiin hengityksen pidättämistä. Käveltiin kirja pään päällä että kehittyisi hyvä tasapaino. Vedettiin sormikoukkua. Leikittiin synttäreillä äidin säestäessä pianolla kuka jää ilman tuolia -leikkiä. Ja kerrottiin tarinaa (silloin vielä elävästä) veturinkuljettaja-ukista, joka nukuttuaan aamulla pommiin hiihti junansa kiinni. Ja joka kiipesi kotiinsa "seinää pitkin" kolmanteen kerrokseen ja sieltä pikkuriikkisestä komeron ikkunasta sisään, kun humalatilan vuoksi ei ovesta päässyt. Tai päästetty. Kyseinen komeronikkuna oli perheeni päämatkailunähtävyys, ja se sijaitsi Imatralla. 

Kobra-asanaa treenattiin nuorena!

Mukavinta oli, kun minulla oli kasvukipuja ja isä tuli nukkumaanmenoaikaan sänkyni päätyyn nostelemaan sääriäni. Huhhuh, miten painavat sääri sinulla on, isä sanoi vuoroin oikeaa ja vuoroin vasenta jalkaa nostaessaan. Ihan kuin lyijytanko, hän sanoi. Ja kun hän päästi otteensa, hento sääri rojahti sängylle niin että luulin koko sängyn menevän puhki! 

Illuusioita

Tämän päivän Hesarissa on Antti Järven kirjoittama juttu taidemaalari Anna Retulaisesta. Jutun lopussa todetaan: "Maalauksen luoma illuusio kiehtoo häntä vuodesta toiseen." Ja Retulaisen omin sanoin: "Katsoja omassa päässään vääntää yhden siveltimenvedon olemaan kurkku tai kahden vedon kertomaan liikkeestä. Se on hämmentävää."

Hesarissa saman kuvan alla lukee (kuvatekstit vaihtaneet paikkaa)  Kukka.:)

Minua kiehtoo illuusio-ajatus suhteessa toisen kirjoittamiin (tai miksei puhumiin) lauseisiin. Vuosi vuodelta tuntuu yhä enemmän siltä, että niiden vastaanotto on hyvin ellei täysin sattumanvaraista tulkintaa. Tulkinnan tulkinnan tulkintaa jne. 

Eli kommunikaation epätoivoisuus. Ystävän kanssa yhteisymmärryksen illuusio voidaan sinetöidä halauksella. Entä esim. sosiaalisessa mediassa? Jotenkin esim. FB:n luonteeseen ei sovi, että ryhdyn korjaamaan, oikomaan FB-kaverin vastaanottamaa (mielestäni virhe-)tulkintaa sanoistani, vaikka sellainen kuuluu normaaliin vuoropuheluun. FB:ssä se tuntuu helposti tosikkomaiselta jankkaamiselta ja voi näyttää ihan tökeröltä. Mahdollinen tulkinnan oikominen pitäisi siis ikäänkuin jättää toisille fb-kavereille? Mutta kun ei sisu tai sisäinen ope anna periksi... Eli: jos korjaan toisen tulkintaa, pyrin korjaamaan hänen tulkintaansa vai täydentämään omia ilmaisujani saadakseni niille kivan vastaanoton? Ja pidän ilmaisemiani lauseita niin tärkeinä, että ne ansaitsevat tulla 'oikein' tulkituiksi?

FB-kaverini kirjoitti seinälleen puppugeneraattori-pohjaisia lauseita. En itse asiassa tiedä, käyttikö hän puppulausegeneraattoria vai generoiko omia puppulauseita. Mutta ne ilahduttivat ja tuottivat kommenteissa 'yhteisymmärrystä' tai ei tietenkään mitään ymmärrystä, mutta positiivisia fiiliksiä. Joillekin. Ehkä.;) Kuvataide on sillä lailla paljon mukavampaa, että tekijää eivät ehkä harmita ei-kivat vastaanotot - hänelle on vain plussaa mitä useammanlaista tulkintaa pukkaa... Eli eri tavoin kielille vääntämistä.

Joku sanoisi että niinhän runoilijallekin. Runon monitulkintaisuus. Mutta nyt tämä juttu meni ihan kliseiseksi eli palaa persusasetelmaan: eli muttakunminäkintässänyt yritän olla yksitulkintainen ja toivon että tulisin ymmärretyksi ihan vain yhdellä ja selkeällä tavalla! Eli tältä henkilöltä täällä ei löydy ei sitten yhtään runoilijataiteilijataipumusta! Onko se tämän päivän oivallus? Oivalluksethan aina ilahduttavat? 

Ylämäkialamäki

Ei blogia tietenkään kuulu pitää joka tunti. Mutta olen tyypillinen esimerkki henkilöstä, joka innostuu ja väsähtää, innostuu ja väsähtää. Ja väsähdys voi olla piiiiiiiiiiiiiiiitkä. Eli viisasta olisi varmasti pidättäytyä eli päättää, että vain ja ainoastaan kerran päivässä tai viisaammin viikossa. Mutta olen viisas toisenlaisissa asioissa.

Mutta kun: mieleen tuli taas uusi ilahdus. Luonteeltaan toistuva.

Inspiroivimpia innostuksen ja samalla ilahduksen ja oivalluksen aiheita minulle ovat aina olleet yhteensattumat. Kun isolla marketin parkkipaikalla minun lisäkseni kaksi muutakin henkilöä työntelevät sohjossa kauppakärryjä ihmetellen, mihin ovat autonsa jättäneet. Klassisesti, kun henkilö, jota juuri ajattelee, soittaa tai tulee kadulla vastaan.

Tällä kertaa

Olin ostanut kirja-alesta Siri Hustvedtin Vapisevan naisen muutamalla eurolla romaanina. Ja  joskus kauan sitten olen pitänyt ihan vakavasti unipäiväkirjaa ja toisaalta kokeillut jonkinlaista vapaasti assosioivaa antaavirratakirjoittamista terapeuttisessa ja irrottelumielessä tai kirjoittamisen käyntiinsaattamismielessä.

Joku päivä sitten tulin kysäisseeksi tutulta, jonka tiedän opiskelleen niin kirjoittamista kuin kirjoittamisen ohjaamista - mm. kirjallisuusterapiaohjaajaksi, että jospa hänellä olisi minulle joitain sanoisinko käynnistyskikkoja, kun viime aikoina muu kuin FB-statuspäivitysten, sähköpostien ja joskus työhön liittyvien juttujen kirjoittaminen jäänyt. Hän lupasi miettiä, mitä voisi minulle ehdottaa, vaikka luettavaksi.

No, illalla rupesin lukemaan Siri Hustvedtiä eikä kysymys ollutkaan romaanista, vaan tavallaan omakohtaisesta 'sairaskertomuksesta'. Kokonaisuutena en kirjasta hirmusti innostunut, minusta se on liian perustelemattomasti poukkoileva, mutta siitä vaikutuin (ilahduinkin), mitä Hustvedt kirjoittaa muistinsa (jonkun trauman seurauksena) kadottaneista - henkilöistä, jotka eivät pysty puhumaan menneistä, mutta pystyvät palauttamaan kirjoittamalla tai piirtämällä menneen tarkkoja sisältöjä ja kokemuksia; eli miten muisti voi toimia ainoastaan "mieli-käsi-liike -yhdistelmänä". Samassa yhteydessä Hustvedt kertoo automaattikirjoituksesta, jota "tutkittiin laajalti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa". Itselle automaattikirjoitus on tuttua surrealistien kautta, joista olin nuorena innostunut. Mutta siis: on mahdollista että lukutaito menee, mutta kirjoitustaito jää! Automaattikirjoitusta ei Hustvedtin mukaan psykologiassa enää käytetä. "Arvokkaita oivalluksia heitetään romukoppaan räikeän virheellisten mukana", hän toteaa. Oli liikuttavaa lukea, mitä hän kertoo  A.R. Lurijan toisessa maailmansodassa loukkaantuneesta potilaasta, joka aikaa myöten toipuessaan oli kirjoittanut kirjeen kotiin, mutta: "Olin täysin kyvytön lukemaan mitään, mitä olin kirjoittanut,..."

Vasta aamu

... ja olen jo ehtinyt ilahtua. Siitä että nyt aikaa meditaatioon, jota olen yrittänyt, mutta jota en ole osannut mahduttaa päivärytmiini vaikka se ihan mahdollista olisi ollutkin. Ehkä tämän työbreikin jälkeen osaankin.

Meditoidessa minulle tärkeää sopivan visuaalisen mielikuvan
löytäminen. Sellainen esim. tämä  hymyilevä rotkon seinämä
(Samaria) - se tuottaa itselle sopivan sisäisen hymyn.

Siitä että nyt jaksan harjoitella tämän blogin pitämistä. En ole keksinyt vielä niinkään simppeliä juttua kuin että miten saisin tuon ylläolevan kuvan oikeaan tai vasempaan laitaan ja tekstiä kulkemaan sen viereen. Vaatiiko se toisenlaisen blogipohjan vai voiko asian hoitaa tässä? 

Toinen juttu mistä tänään olen ehtinyt ilahtua on hyvän odottamisen fiilis: että pääsen näkemään leffan, jota äsken esiteltiin telkussa: Beasts of the Southern Wild. Ai vitsi, todella! Kateellinen sen nähneille.

Ja jo kolmaskin ilahduttava juttu. Ärsytti kun poika odotti sänkynsä pohjalla aamulla minun herättävän hänet vaikka hän oli luvannut herättää minut! Käyttää törkeästi hyväkseen sairaslomaani ja odottaa minun vievän hänet koululle. Autossa kuuntelimme radion kevytkanavaa. Siellä joku nuorimiestoimittaja kertoi itsetyytyväisellä äänellä fiiliksissäolostaan, kun oli päässyt tyttöystävänsä kanssa muutamaksi päiväksi kokeilemaan anoppilan Espoon asuntoa vaihtoehtona keskusta-asumiselle, ja miehekästä kokkaamista siellä yläkerrassa sijaitsevassa saunassa kikattelevalle tyttöporukalle. Oli niin mukavaa tirskahdella arkiaamuna yhdessä oman pojan kanssa radion 'pojan' turinoille.

Talven toimivuus

Pitkästä aikaa. Enkö ole syyskuun jälkeen ilahtunut mistään? Tokitoki. Bloginkirjoitusvire vain ollut hukassa. 

Mutta nyt kun olen sairaslomalla, minulla on enemmän aikaa ilahtumiseen. Ja tänään ilahduin kovasti facebook-kaverin seinäkirjoituksesta, jonka mukaan 'talvi yllättää toimivuudellaan'. Kyseinen puppulause  toimi, koska se lennätti ajatukseni irti arkisesta kehästä, 

Kuvassa talven yllättämä koira ja poika.
Molemmat selvästi  ällistyneinä.

Ja tässä kuvassa talven yllättämät turistit. Vai
kantakaupunkilaiset? voihan se niinkin olla.
Eräänä talvisen rauhallisena sunnuntai-aamuna.

Mutta siis kuvanäytteissä tuli käsiteltyä vain sanapari talvi yllättää. Vaikka varsinainen riemastumisen aihe minulle oli tuo kolmas sana toimivuudellaan. Jos ei hiihtoon hurahtaneita lasketa niin yleensä kuulen jatkuvaa marinaa, että mikään (eli auto- tai junaliikenne) ei talvella toimi ja kaikki on hankalaa (liikenne ja liikkuminen). Vaikka talvi juuri pakottaa/saa ihmiset ja monet eläimetkin toimimaan. Kehittämään energiaa ja lämpöä.  Keräämään ruokaa. Hankkimaan vaatteita ja lapioita ja pulkkia ja lampaantaljoja. Rakentamaan lumilinnoja, lumiluolia, lumilabyrintteja ja lumiveistoksia. Tekemään lumitöitä ja peuhaamaan lumessa. Auttamaan naapureita. Laskemaan mäkeä. Nostamaan katseensa kohti ylhäältä leijuvia hiutaleita. Ruokkimaan lintuja ja  seuraamaan niitä kun tulevat syömään. Jotkut pakenemaan etelään. Ja talvi mahdollistaa leijanlennätyksen ja leijahiihdon jäällä. Matkaluistelun ja uudet liikkumisreitit jääteitä pitkin. Ja toisaalta lämmöstä, sisäilystä, tulesta, valosta nauttimisen ihan eri tavalla kuin kesällä! Käpertymisen tai uppoutumisen itsetutkiskeluun, musiikkiin, nettiin, taiteeseen tai telkkariin, seksiin, makuihin, lukemiseen, sisäilyyn ja sisustamiseen. Ja lumessa juoksemisen ilkosillaan, lumikylvyt ja avantouinnin!