Minä elin joskus miehen kanssa, joka ei pystynyt antamaan minun rauhassa katsoa mm. psykologisia draamoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka huippuja. Hän tuli riittelemään leffan päälle: Miks sun pitää katsella riitelyä? Miksei kukaan tee leffaa, missä kaikki menis vain hyvin? Leffa meni menojaan sillä aikaa kun me riitelimme sen katsomisen tarpeellisuudesta. Minulle.
En tiedä, kuuntelisiko hän ehdotustani nyt, mutta näin juuri elokuvan, missä kaikki meni hyvin. Onnellistuttavan elokuvan.
Aleksi Salmenperän Alaska (Alcan) Highwayssa on kyllä vastoinkäymisiä, mutta ei ihmissuhteissa vaan temppuilevissa koneissa ja niiden osissa ja osien hankkimisissa. Kolmen miehen porukka tuunaa vanhasta rekanraadosta asuttavaa kulkuvälinettä, jolla on tarkoitus taittaa neljäntuhannen kilometrin matka Alaskasta Vancouver Islandille, jonne Hesen unelmana on asettua asumaan. Muotoilijaksi opiskellut Hese on jossain vaiheessa tullut vaihtaneeksi 'rekka-alalle'.
Leffa on dokumentaarinen road movie, ja vie mukanaan kuin paras fiktio. Uskomattoman romanttinen autonromujen keskellä pyörivä äijäelokuva, jossa ei pitäisi olla mitään romanttista sisältöä. Liikuttava elokuva, jossa liikutus ei synny romanttisen parin kohtaamisesta tai erosta vaan ihan vain ihmisten välisistä kauniista kohtaamisista. Sattumista.
Ja totta kai maisemista, taaksejäävästä mustakakarhusta, rekan lasissa lepattavasta perhosesta...
Hesen suhtautuminen kanssaihmisiin saa aikaan tunteen, että jossain vaiheessa joka päivää paistaa aina aurinko.
Leffa lainaa lopuksi John Steinbeckia, jonka mukaan ihminen ei ota matkaa vaan matka ottaa ihmisen. Se, pääseekö Hese koskaan perille, ei enää tunnu lainkaan tärkeältä.
Ja itse Alcan Highway: se on tie, joka rakennettiin toisen maailmansodan aikana, tarkoituksena yhdistää Alaska Kanadan kautta Yhdysvaltoihin.
Niin ja itse leffan näkemisestä kiitos Mikkelissä toimivalle Kino 2001 -leffakerholle!
Niin ja itse leffan näkemisestä kiitos Mikkelissä toimivalle Kino 2001 -leffakerholle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti