Ei blogia tietenkään kuulu pitää joka tunti. Mutta olen tyypillinen esimerkki henkilöstä, joka innostuu ja väsähtää, innostuu ja väsähtää. Ja väsähdys voi olla piiiiiiiiiiiiiiiitkä. Eli viisasta olisi varmasti pidättäytyä eli päättää, että vain ja ainoastaan kerran päivässä tai viisaammin viikossa. Mutta olen viisas toisenlaisissa asioissa.
Mutta kun: mieleen tuli taas uusi ilahdus. Luonteeltaan toistuva.
Inspiroivimpia innostuksen ja samalla ilahduksen ja oivalluksen aiheita minulle ovat aina olleet yhteensattumat. Kun isolla marketin parkkipaikalla minun lisäkseni kaksi muutakin henkilöä työntelevät sohjossa kauppakärryjä ihmetellen, mihin ovat autonsa jättäneet. Klassisesti, kun henkilö, jota juuri ajattelee, soittaa tai tulee kadulla vastaan.
Tällä kertaa
Olin ostanut kirja-alesta Siri Hustvedtin Vapisevan naisen muutamalla eurolla romaanina. Ja joskus kauan sitten olen pitänyt ihan vakavasti unipäiväkirjaa ja toisaalta kokeillut jonkinlaista vapaasti assosioivaa antaavirratakirjoittamista terapeuttisessa ja irrottelumielessä tai kirjoittamisen käyntiinsaattamismielessä.
Joku päivä sitten tulin kysäisseeksi tutulta, jonka tiedän opiskelleen niin kirjoittamista kuin kirjoittamisen ohjaamista - mm. kirjallisuusterapiaohjaajaksi, että jospa hänellä olisi minulle joitain sanoisinko käynnistyskikkoja, kun viime aikoina muu kuin FB-statuspäivitysten, sähköpostien ja joskus työhön liittyvien juttujen kirjoittaminen jäänyt. Hän lupasi miettiä, mitä voisi minulle ehdottaa, vaikka luettavaksi.
No, illalla rupesin lukemaan Siri Hustvedtiä eikä kysymys ollutkaan romaanista, vaan tavallaan omakohtaisesta 'sairaskertomuksesta'. Kokonaisuutena en kirjasta hirmusti innostunut, minusta se on liian perustelemattomasti poukkoileva, mutta siitä vaikutuin (ilahduinkin), mitä Hustvedt kirjoittaa muistinsa (jonkun trauman seurauksena) kadottaneista - henkilöistä, jotka eivät pysty puhumaan menneistä, mutta pystyvät palauttamaan kirjoittamalla tai piirtämällä menneen tarkkoja sisältöjä ja kokemuksia; eli miten muisti voi toimia ainoastaan "mieli-käsi-liike -yhdistelmänä". Samassa yhteydessä Hustvedt kertoo automaattikirjoituksesta, jota "tutkittiin laajalti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa". Itselle automaattikirjoitus on tuttua surrealistien kautta, joista olin nuorena innostunut. Mutta siis: on mahdollista että lukutaito menee, mutta kirjoitustaito jää! Automaattikirjoitusta ei Hustvedtin mukaan psykologiassa enää käytetä. "Arvokkaita oivalluksia heitetään romukoppaan räikeän virheellisten mukana", hän toteaa. Oli liikuttavaa lukea, mitä hän kertoo A.R. Lurijan toisessa maailmansodassa loukkaantuneesta potilaasta, joka aikaa myöten toipuessaan oli kirjoittanut kirjeen kotiin, mutta: "Olin täysin kyvytön lukemaan mitään, mitä olin kirjoittanut,..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti