Kahdeksan 39-+60-vuotiaan naisen kerran kuukaudessa jo kaksi vuotta kokoontunut lukupiiri on niitä isoja ihania asioita, jotka liittävät minut Mikkeliin. Eilisiltana kelasimme ensimmäistä kertaa lukupiirimme historiassa toista kertaa samaa kirjaa: Pamukin Viattomuuden museota ja samalla Istanbulia. Fiktion ja toden tuntua ja suhdetta. Ovatko kaikki teoksessa mainitut museot olemassa? Kylläkyllä. Onko Pamuk itse käynyt kaikissa niissä museoissa, joissa päähenkilö Kemal mainitsee viimeisten viidentoista vuoden aikana käyneensä - 1743 museossa eri puolilla maailmaa!? Suhtautumista uraodotuksiin, itsensä toteuttamiseen, persoonalliseen ajankulkuun. Nauroimme mm. Ainolle joka Virpin komppaamana tunnusti olevansa se päähenkilö-Kemalin kaltainen vieras, joka ei osaa 'irrota' kylästä. Ja Istanbulin huippukoulutetuille naisautokuskeille, jotka eivät kymmenennelläkään yrittämällä ole saaneet ajokorttia, jos ovat lainkuuliaisia eli eivät suostu antamaan lahjuksia... Kahdelta meistä kirja jäi kesken. "Liian junnaava, ei jaksa." Niille, jotka pääsivät loppuun, junnaavuus osoitti mielensä: jokaisella uusintapyöräytyksellä päähenkilön vierailu samassa kyläpaikassa samalla sohvalla avasi uusia ikkunoita istanbulilaiseen elämänmenoon ja kulttuuriin. Virpi sanoi kirjaa isoimmaksi lukukokemukseksi sitten Dostojevskin. Muutama allekirjoitti Leenan kommentin, että kirjan pitäisi olla oma, että sitä voisi palata aina silmäilemään eri kohdista. Leena kiteytti samalla Viattomuuden museon 'logiikan': "kaikkialta näyttelytilasta näkee koko kokoelman".
 |
| Eiköhän lukupiiriporukkamme tule testaamaan tämän lipun! |
Haastavan rikas teos, Orhan Pamukin Viattomuuden museo on pinnalta onneton rakkaustarina. Tarinan alussa päähenkilö Kemal näkee tulevan elämänsä yläluokkaisen asemansa määräämässä avioliitossa, mutta kaikin tavoin onnellisena, koska hänellä tulee rakastajattarena olemaan elämää suurempi rakkautensa, Füsun. Kun asiat eivät suju odotetusti, Füsunista kehittyy Kemalille pakkomielle. Hän elää elämänsä onnettoman rakkauden varjossa, Füsunin elämän sivustaseuraajana ja vartijana, syrjässä peritystä asemastaan - eli perheensä näkökulmasta hukkaan heitetyn elämän. Hän kasvattaa kuitenkin varjossa elämisestä suuren tarinan, jonka kertojaksi nimeää Orhan Pamukin. Kemalista kehittyy hienostunut fetisisti: rakkautensa kohteeseen liittyviä esineitä keränneestä häpeilevästä haalijasta tulee ylpeä keräilijä. Koska Kemal - paitsi että kuuluu aikansa turkkilaiseen yläluokkaan - on sivistynyt (ja asenteiltaan lukijaa vähintään ärsyttävä, tarinasta etäännyttävä) henkilö, hänen kauttaan tullaan luoneeksi uskomattoman monipuolinen ja herkullinen näkymä Istanbulin elämään ja muuttumiseen länsimaistumisen kynnyksellä 1970-80-luvulla, ja varhemmin.
Myöhemmissä vaiheissa Kemal saa lohtua kiertelemällä maailmalla pienissä, hyvin erityisissä museoissa (Helsingin kaupunginmuseokin mainitaan): sellaisissa tyhjissä museoissa, joiden kokoelmia kukaan ei käynyt katsomassa, joissa "uuden universumin outous ja ajattomuuden tuntu lievittivät tuskaani". Kemal oivaltaa että "kaiken voi kerätä myös älyllä ja ironialla". Caravaggion Ismaelin uhraus -taulu osoitti hänelle, että "rakastamamme asian voi korvata toisella".
Kemaliin ei todellakaan samastu - ainakaan viattomalla ja puhtaalla mielellä. Myös Füsun eli hänen suuri rakkautensa on hänelle kohteena fetissi. Mutta Kemalin kautta puhkeava Istanbul ja sen kaupunginosat ja Bosporin salmi!!!
Yle uutiset 9.5.2012: "Kirjailija Orhan Pamuk kertoo, että hän ei ensin vain kirjoittanut menestyksekästä kirjaa ja keksinyt sitten ajatusta vaan loi sekä romaanin että museon samanaikaisesti. " "Museon toteuttaminen kesti Orhan Pamukilta lähes 15 vuotta." Ajatuksenakin huisi - tuo kaksi ihan eri maailmoihin toteutettua rinnakkaistaideteosta yhtäaikaisesti työstettynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti